Ajattelin tännekin purkaa asiaa, vaikka olen sitä jo ystäväni kanssa tekstiviestitse purkanutkin (kun en vieläkään asiasta pysty puhumaan).

Mieheni lähti viikoksi harrastuksensa saattelemana ulkomaille  ja tiesin jo ennempää, että vaikeaa aikaa tulee olemaan.

Heti jo seuraavana iltana, töistä tullessa, ahdistus valtasi. Olin menossa kotiin, kun tajusin, että ei minun kannata kotiin mennä, sillä ahdistus on niin kova. Lähdin melko läheiselle ABC:lle syömään hampurilaista... No kun sen olin syönyt, menin kotiin oksentamaan.

Oksentaminenkaan ei tällä kertaa auttanut pahaa oloani ja lähdinkin kotoa pois.. ajelemaan autolla. Ajelin kaupungilla jonki tovin, kunnes eksyin taas autollani sen sian talon eteen.

Vähän aikaa kuuntelin @junkmailia autossa ja rohkaisin itseni. MInä menen käymään siellä. Laitan sen nilkin nilkkiin. Laitoin kännykän villapaidan sisään äänitys päällä. Kävelin sian oven eteen ja painoin ovikelloa.

Sika tuli avaamaan oven ja ensimmäiseksi kysyin: Muistatko minua? Hän sanoi muistavansa. Kysyin häneltä: saitko jotain tyydytystä siitä että valehtelit poliisille? Mies kielsi sen, ja katsoi rintoihini. Ihmettelin että miten se sika kehtaa!

Jatkoin tivaamista: Miksi et voi tekoasi myöntää edes minulle, että saisin asiasta mielenrauhan? Hän vain nauroi minulle ja katsoi taas rintoihini. Sitten hän tokaisi että kaikki mitä hän on poliisille sanonut on totta ja että voin kuulemma lukea poliisilausunnon jos en kaikkea itse muista.

Sitten hän vain tokaisi kylmän viileästi: Minulla on nyt vieraita, että en pysty puhumaan asiasta enempää. Soita minulle joskus jos sinulla on jotain kysyttävää. (Hänellä ei ollut vieraita)

Kävelin pois. Tärisin koko ajan pelosta, ahdistuksesta ja vihasta. Kävellessäni huomasin, että kännykkäni vilkkui paidan alla näkyvästi, ystäväni oli laittanut minulle viestiä. Vitutti koko kännykkä. Se sika oli siis huomannut kännykkäni ja ei siksi suostunut paljastamaan mitään.

Menin autolle, itkin ja raivosin siellä kuin hullu. Ahdistus vain kasvoi ja kasvoi... Lähdin ajamaan terveyskeskuksen päivystystä kohti, ajattelin että jos sieltä saisin jotain rauhoittavaa. En muista matkasta sinne mitään.

Pääsin TK:n pihalle ja jäin sitten autoon. En uskaltanut mennä sisälle. Jos ne luulee mua ihan pähkähulluksi?

Ajoin autolla pois kotiin. Matkalla kotiin hieman rauhoituin ja menin kotona heti nukkumaan.

Nyt olen taas nähnyt asiasta painajaisia ja tilanne ja sen nilkin sanat toistuvat mielessäni.

Kerroin avomiehelleni asiasta (pääpiirteittäin) ja hän kehoitti minua menemään juttelemaan asiasta.. Mutta miten siitä voi jutella tuntemattoman epäluotettavan ihmisen kanssa, joka ei itse ole kokenut mitään vastaavaa?? Ja kun ei pysty sanaa Raiskaus sanomaan edes ääneen.

Tiedän että mun pitäisi tehdä asialle jotain, mutta mitä? Paha kun sydän käskee ottamaan asialle rauhan, käydä hakkaamassa se Sika! Mutta järki sanoo toista, sitten menettäisin mieheni ja kaiken, kun viruisin vankilassa... Mutta samalla ajatus siitä vankilasta ei tunnu kauhealta, kun olisin saanut asian hoidettua, kun taas mieheni menettäminen tuntuu kamalta..

Ei tiedä ei... kommentteja asiaan?

taas menee hieman huonommin... olen työharjoittelussa miesvaltaisessa paikassa ja mieheni on suunnattoman mustasukkainen, toisaalta ihan syystä. Ohjaajani yrittää iskeä minua aina välillä, vaikka olen ilmoittanut hänelle, että minua ei kiinnosta ja hän tietää, että olen kihloissa.

Yöllä häneltä tuli viesti: "tuletko viereeni?" yms... Mieheni näki sattumalta viestin ja veti hirveät raivarit. Yritin selittää hänelle, että eihän tämä mies tule meidän väliimme, jollemme itse päästä häntä väliin. Itse kun en välitä tuommoisista puheista ollenkaan, mulle on ihan sama jos perheellinen mies haluaa tehdä itsestään pellen, niin tehköön. Mutta miehelleni tämä asia on jo tässä vaiheessa aivan kuin olisin pettänyt häntä! Hyvä, ettei jättänyt asian takia...

Mä pelkään, mä pelkään, että mun mies jättää mut, mä pelkään että menenkö taas lukkoon, jos joku mies kävis muhun kiinni, mä pelkään itseni romahtamista...

Pelkään, etten jaksa kohta enää näytellä kaiken olevan hyvin.. Haluaisin päästä paikkaan, jossa voisin kertoa luottamuksella kaiken, paikkaan jossa mua ei arvosteltaisi tai syyteltäisi, haluaisin paikkaan, jossa voisin riehua jos siltä tuntuu, tai käpertyä nurkkaan itkemään jos haluan... Paikkaan jossa saisin näyttää kaikki tunteeni ja olla se mikä olen. Haluaisin jonkun, jonka kanssa keskustella, ilman arvostelua, syyttelyä, tai sääliä. Jonkun kehen voisin luottaa, jonkun joka ei ole aina kanssani... Jonkun joka tietää mitä tarkoittaa pahaolo.

Tää esittäminen käy niin voimille... aina hymy kasvoilla, tai jos ei ole, niin surun pitää johtua ns. normaalista asiasta. Se ei voi olla raiskauksesta (sanasta, jota en vieläkään voi mainita ääneen), se ei voi olla väsymystä tähän kaikkeen.. Mun pitää olla vaan vahva ja jaksaa, jotta mua ei luokitella hulluksi.

Kiitos ja kuullaan taas!

Tällä hetkellä raiskauksen suhteen menee hyvin, vaikka epätoivo välillä valtaakin mieleni. Se vain satuttaa niin kovin, kun ukko on voinut jatkaa elämäänsä normaalilla tavalla, eikä joutunut oikeuden eteen.

Mutta olen menny kihloihin ja olemme mieheni kanssa suunnitelleet lapsen hankkimista jonkun ajan kuluttua :)

Bulimia nyt on mitä on. Siitä ei sen enempää...

Mutta nyt onneksi elämä on sillä mallilla hyvin, että olen pystynyt parille hyvälle kaverille kertomaan raiskauksesta ja sekin on jo auttanut. Tosin en vieläkään pysty sanomaan sitä sanaa ääneen, vaan minun tarvitsee kirjoittaa se. Välillä masentaa, mutta se on onneksi vain hetkellistä. Tuntuu pikkuhiljaa kuin elämä voittaisi. Mutta harmittaa, että kun menee huonosti, niin menee todella huonosti! Silloin ei itsemurha ole kaukana.

Mitäs lukijoille kuuluu? :) Vai lukeekohan kukaan enää tätä, kun edellisestä kirjoituksesta on niiiiiin pitkä aika... =O

Kevättä odotellen!!

Aamulla herään tuskaisena. Näen painajaisia siitä asiasta.

Tämä aamu oli hirveä. Olin nähnyt unta, mitä se sika muka olisi kertonut lausunnossaan: "riisuimme yhdessä", ja unessa minule syntyi idea. Minulla on leikkaushaava, josta on jäänyt kunnon arpi, että saisinko sen sian kiinni valehtelusta, kun pyytäisin poliiseja kysymään missä oli ja millainen arpi.

Nousin ylös aikaisin aamulla. Avokkini nukkui. Minun oli pakko hakea paperit ja lukea ne. Oliko siellä ne sanat. Kyyneleet kohosivat silmiini. Ei niitä ollut...

Luin turhaa taas pahat valheet. Avasin haavani taas...

Millainenkohan on ensi yö. Jaksanko kauan näin?

Jotenkin tuntuu niin heikolta ja väsyneeltä. Olen ollut kipeänä jo kaksi viikkoa, työharjoittelussa menossa loppuvaihe joten sieltäkin tulee stressiä...

Välillä vaan tekisi mieli huutaa: "Mä olen väsynyt, antakaa mun olla!"

Onneksi mieheni on ihana :) Hänestä saan aina voimaa. Hän jaksaa ilahduttaa iloisilla yllätyksillä, kuten yksi ilta hän vei minut syömään ravintolaan ja elokuviin. Hän on vain niiiiiiin täydellinen <3

Mut en mä halua pahottaa mun miehen mieltä mun asioilla, en mä halua et se murehtii... En mä halua sen hyvää mieltä pilata mun pahalla mielellä. Silloinhan huonot asiat vaan kolminkertaistuisi? Kun mulla on huono-olo, ja kerron sen miehelleni, se kaksin kertaistuu ja sitten mulle tulee tuplasti huonompi olo kun mä nään et miehelle tuli huono-olo tai pahamieli..

Nojoo... se siitä. Mä vaan mietin et jos mä lopetan tän blogin.

Kaikki tuntuu hyvälle, siis kaikki :) Mutta tänäänkin kävin Prismassa ostamassa oksennettavaa 22€:lla jotka olin just saanu, taas tili nollille vaan sen takii, et pääsis oksentaa...

Pitäsköhän mun alottaa joku oikee terapia... pääsis kuntoon. En mä jaksais tällästä. Miksei elämä voi olla vaan ihanaa :) pienillä vastoinkäymisillä..

Oli ihanaa soittaa musiikkia kännystä ja keräillä mustikoita metsässä.. oli ihanaa käydä kaupassa, oli ihanaa suunnitella keittiöremonttia, oli ihana syödä herkkuja ja oksentaa...

mutta miksi oksentamisesta pitää tulla morkkis??? Jollei sitä tulis ni olis niin helppoa

(en mä ees muista oonko mä tänne kertonu mun "bulimiasta".. ei mun tartte syyä paljoo, tai herkkuja kun mä käyn oksentaas...)

mut joo, joku päivä taas lisää... vaik ei ketään varmaan ihmeemmin kiinnostakkaan, mut ihan sama :DD

Mieheni lähti töistä kesken kaiken ja tuli juuri ja juuri väliin. Myrkytystietokeskukseen oli jo puhelu auki, lääkkeet esillä ja viinapullo vieressä. Myrkytystietokeskuksesta meinasin kysyy riittääkö ne pillerit itsensä tappamiseen..

Joo, ajattelin vaan ilmottaa, et elossa oon ainaski fyysesti. Ehkä tämä tästä, muuttuu myös henkiseksi elämäksi.

Aina välillä on ilon aiheita, kuten mieheni puhui kihlauksesta. Työharjoittelu sujuu hyvin. Opinnäytetyö edistyy ennätysvauhtia (kohta jo valmis, vaikka pitäs olla vasta 2010 keväällä). Mutta silloin kun synkistää niin kaikki näyttää niin mustalle...

Kävin tänään juttelemassa sille samalla psyk.sairaanhoitajalle, se vaan keskitty mun lapsuuteen ja nuoruuteen ja puhu kuinka mä hyötyisin jostain psykologisesta terapiasta, että saisin mun itsetunnon kohilleen... Pyh, mä haluun sen sian liemeen, en muuta!!!

Mutta mä oon päättäny: mä alan panostamaan mun parisuhteen eteen todella paljon, ehkä jopa niin paljon, että mä unhodan ton tapahtuman, hautaan sen mun syvimpään onkaloon...

Saa kirjotella, ja ihan mukava jos joku jaksaa skriivata tänne jotain :) vastailen aina kun voin, ku mun mies ei tiiä tästä blogista, ni en viitti sen aikana tänne kirjotella.

Elämä voittaa, vai mitä? Ainakin joskus ja jonkun kohdalla?

jos kirjoitan vielä, niin elän... jos en, niin olen paremmassa paikassa....